Älä äitee itke

Äitee tajusi tänään vihdoin treeneissä Ninan avustuksella, että tarvitsen itsevarmempaa, suoraviivaisempaa otetta toimiakseni oikein. Kauan on sillä kestänyt ymmärtää, että epävarma ja ontuva ohjaus pelottaa meikäläistä, kun ei oikein osaa sanoa seisooko se äitee siellä tukena rinnalla vai ei. Kestää taatusti aikansa ennenkuin yhteinen sävel sen osalta löytyy, kai sillä äiteelläkin jotain syitä käytökselleen on, pitää ihmistä koettaa ymmärtää. Äitee ymmärsi, että sen pitää uskoa itseensäkin, että oppii kyllä tämän homman vaikka välillä usko loppuukin. Ei kukaan ole seppä syntyessään. Pitää vähän myöntää, että olenhan minä melkoinen itseluottamuksen romuttaja: itsepäinen ja energinen. Äitee on muutoinkin ollut viimeaikoina hieman tavanomaistakin enemmin alamaissa, siinä mä olen erityisen hyvä piriste: huolehdin mielelläni pusuttelusta ja lämpöisestä kyljestä. Hyvä meistä äitee vielä tulee. Älä huoli.

Mikä tääkin nyt?? kuva:äitee

Äitee sanoi, että on tyhmää olla kysymättä neuvoa kokeneilta jos tuntuu, että omat keinot eivät riitä. Ei neuvon kysyminen ole heikkoutta, se on munlaiseni rodun kanssa viisautta.

JA VIELÄ TAIKATEMPPUJA!!

kuva:äitee

Heittäydyin tänään nyt näin tärkeän asian äärelle, mutta  tähän loppuun illan ihmetyksen aihe. Ne jätti pöydän reunalle päivällä tuommoisen herkun, mun lempparia: haisee hitokseen ja maistuu järisyttävän hyvälle. MUTTA sitten ne kiljui ettei siihe saa koskea. MITÄ V..A tää nyt sitten on. Oli se siinä melko myöhään iltaan, useasti varmistin, että paikoillaan oli. Sitten äitee kävi suihkussa ja se vaan jumalauta otti ja katosi: simsalabim! Sitä mäkin ihmettelen , että minne se meni.

Kuva:äitee

Siivosin, äitee pakotti pakkaseen!

Ihmisveli sairastanut koko alkuviikon. Ei ole äitee mua viihdyttänyt. Koirakoulussa vaan käytiin tiistaina. Ei riitä! Tänään sitten päätin aamulla vähän siivota ja äitee heittikin minut autoon. Ajettiin metsään. Pakotti mut -20 asteen pakkaseen. Pallit jäätyi, turha enää jälkikasvua odottaa.

Kuva: äitee

Kuva :äitee

Sain kuitenkin treenattua äidille miten tehdään kaukokäskyä ja luoksetuloa. Ei sille mene jakeluun kirveelläkään palkkasanan käyttö. Se nimittäin ei ole "jesss!" vaan ihan joku muu. Se ei vain ihmetykseltään tai aivojen jäätymiseltään muistanut sitä sanoa oikeaan kohtaan. Tottelin kuitenkin. Muistin myös pitää rodulleni ominaisen tuumaus tauon! Hyvä minä!

Lyhyestä virsi  kaunis.

Pentuajan traumatisoituminen

Meillä on täällä kotona satanut aivan järkyttävät määrät tuota valkoista, kylmää sontaa taivaalta. On kylmä ja palleja jäädyttää ulkona. Minullahan ei ole juurikaan karvaa, mistä olen joillekin koirasukulaisille hyvinkin katkera. Äitee pukee pakkasella mulle nuttua niskaan, mutta jonkinlainen pallisuoja pitää pyytää mummua neulomaan. Mummu neulo mulle paitaakin säälistä (vaikka ei edes tykkää musta), mutta eihän se mahtunut hartoista läpi. Äitee sanoi, että mulle vaikea löytää vaatteita koska olen niin oudon muotoinen. Katsoisipa peiliin!

Tuo lumisade on saanut aikaiseksi kauhean korkeat penkat teille. Minusta mukavinta olisi tehdä kusi- ja paska- asiat sinne penkan päälle. Onhan sieltä äiteenkin hyvä ne talteen kerätä kun ei tartte jäykän kyykistellä. Sinne vain uppoaa lumeen korvia myöten. Kehitin eilen sellaisen keinon, että työnnän perseen penkan päällystä kohden, eli seison etutassuillani tiellä ja paskon sinne penkan pällystää kohden ylösalaisin. Ongelmaksi muodostui se, että ne pökäleet vierii alas pitkinpoikin ja äitee kiljuu kun lämmitelen niissä tassujani. Tänään tajusin myös kolmella jalalla kävelyn saadakseni kusen mahdollisimman ylös ja laajalti leviämään. Nää on nimittäin mun hoodeja ja mun kusipaikkoja. Pitää vielä tuota paskanlinkousta jotenkin kehittää.

Kuva Kaisa Metteri-Goldilta. Minä tuo täpläpäinen.

Äitee mutisi tämmösen yhden ylösalaisin seisonnan jälkeen, että oon vahingoittanut pentuna liiaksi nuppia. Tässä asiassa se on oikeassa. En ole koskaan selvinnyt pentuajastani, jolloin puutteellisen valvonnan ja suojelun vuoksi olin lähes kuolla! Kahdesti! Ensimmäisen kerran heti ensimmäisellä viikolla uudessa kodissani juoksin eteisestä keittiöön, mutta koska äitee ei ottanut minusta koppia, törmäsin päin keittiön ovenkarmia. Viimeinen muistikuva on iskusta otsaan ja selälle lento. Havahduin äiteen kauhistuneeseen ilmeeseen yläpuolellani. Kuulemma olin hetken taju kankaalla. Äitee ei kuitenkaan oppinut tästä mitään. Muutama päivä myöhemmin näin yhden huoneen nurkassa jäätävän houkuttelevan jakkaran, äitee sen vieressä sutimassa jotain outouksia naamaansa ja ajattelin sieltä jakkaralta näkeväni miksi äitee näyttää niin erilaiselta. Hyppäsin ja PLÄTSIS. Upposin pää edellä kylmään veteen, saatoin nähdä edessäni jo posliinisen tunnelin suun. Äitee pelasti minut kiskomalla kintuista ylös. Tuolloin opetin, että pöntön kansi tulee aina sulkea.

Kuva:äitee

Onneksi meillä amstaffeilla on kova pää, sitä tulee vieläkin kolauteltua oven karmeihin. Tarvitsisin laajemmat oviaukot tai äitee voisi hieman opettaa mulle ruumiini äärirajojen ulottovuutta. V...stako minä tiedän mistä mahtuu ja mistä ei. Rotukaverit on kuulemma myös kovin onnettomuus alttiita joten tarvitsisin ihan oikeasti äiteen joka katsoisi perääni. Rotukaverit on muunmuassa juosseet keppi suussa portista kuitenkaan tajuamatta ettei se kepakko mahdu ja menettäen näin hampaitaan. Myös pysäköityihin autoihin on juostu päin ja verkkoaidan kestävyyttä kokeiltu saaden ristikonkuvan otsaan. Äitee hankki mulle kuitenkin kattavan vakuutuksen toisen äidin suosituksesta.

kuva:äitee

Toinen, vielä syvempi trauma jäi siitä, että äitee hylkäsi minut jo kolmannen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yöksi ihan yksin portin taakse! Ensin se antoi nukkua lämpöisessä kainalossaan ja sitten julmasti hylkäsi isoon nukkumapaikkaan ilman mitään rakkauden lämpöä. Tällöin minulle valkeni kauhea totuus siitä, etten enää koskaan nukkuisi äiteen vieressä yötäni. Myöhemmin äitee terapoitti minua ja sanoi sen olevan isän syy. Se ei halunnut näin ylvästä ja testosteronia uhkuvaa urosta äiteen viereen samaan sänkyyn. Kuulemma myös haisen. Ja pieren. Ei siinä mitään, en yhtään enää ole katkera, mutta kunhan kerään hieman massaa, niin näette ettei minua portit pitele. Isä ei vielä tajua, että amstaffin kuuluu nukkua perheensä vieressä, sängyssä, lämpöisessä. Kyllä se isä vielä oppii kun saan ensin äiteen koulutettua.

Amstaffi eli amerikanstaffordshirenterrieri

Tarvitteeko selittää miksi meikäläisen rotu on lyhennetty amstaffiksi? Nyt sä itten googletat ja saat tulokseksi kertomuksia siitä miten hirveetä ja kamalaa rotua mä edustan. Mä olen vaan Otus, älä anna rodun määritellä mua koirana.

Äitee on klassinen amstaffin omistaja: tatuoitu, hieman outo ja se nostelee rautaa. Vankilassa se ei ole tietääkseni istunut eikä päihteitä käytä. Oon kuullut äiteen sanovan ettei ole mua ottanut ulkonäköni tai maineen vuoksi vaan siksi, että on aina tykännyt kaltaisistani koirista jotka rakastavat ihmisiä koko koiran sydämellään sekä haasteista mitä kulmikkaat aivoni tuovat. Se on sanonut ettei voisi kuvitella itselleen mitään puudelia. On se sanonut myös monta kertaa, että oispa ottanut kultaisennoutajan. No oikeesti äitee ei pidä mulla kettinkiä kaulassa, eikä niittikaulapantaa (yks pääkallopanta on koristeena naulakossa, kun ei se ymmärrä ettei tähän ylvääseen kuuppaan mahdu niin lyhyt). Mulla on myös korvat tallella, eikä se tappeluta mua kun ittensä kanssa. Sillä on myös mulle veli, ihminen tosin, mutta sellainen jota pitää vahtia ja kiusata. Veli on vasta neljä vuotias, eikä se tykkää kun mä ajelen sen autoilla.

kuva:äitee

kuva:Oona Reponen

Mä olen isosta pentueesta, äitee tahtoi nimenomaan pallikkaan, koska sen elämä on täys miehiä töissä, kotona ja harrasteissa. Tulee juttuun paremmin  uroksien kanssa. Kasvattaja katsoi minut sopivaksi tähän perheeseen, haastatteli puhelimessa ja tapasi perhettä ennen kuin mua luovutti. Olisi voinut katsoa tarkemmin kenelle pienen, syyttömän pennun antaa. Olisi voinut kasvattaja katsoo hieman helpommin kasvatettavan emännän eikä tuommoista seipään niellyttä ämmää.  Helvetin vaikeaa sitä (äiteetä) on ollut kasvattaa mulle sopivaksi, että kehtaa edes ulkona näyttää.

Mä olen joku paperillillinen, mutta oon kuullut tv:stä että myös paperittomat saa olla maassa, mutta ne voi jokkut olla vähän epämääräisiä, ei oikein tiedä mistä tulleet ja mikä yleisterveys. Väri mulla on pied, eli olen aika valkoinen tommosilla rusehtavilla täplillä. On meitä mustahkojakin ja kirjavia. Ei kattota väriin tai papereihin? Rotumääritelmässä mua haukutaan vilkkaaksi, vahvaksi, itsenäiseksi, pelottomaksi, rohkeaksi, aktiiviseksi ja sellaiseksi mikä haluaa olla sellä missä muukin perhe. Äitee väitti, että kaltaisiani on jalostettu poispäin aggreessiivisuudesta perhe- , harrastus- ja näyttelykoiraksi jo vuosisadan ajan. Voisin sanoa, että jalostus on äiteen kohdalla pahasti kesken.

kuva:äitee

Mä olen jo 4kk iästä vienyt äiteetä kouluun ja sille tielle jääty. Käydään sellaisessa akatemiassa, mitä vetää ongelmaemäntä kouluttaja Nina Jäntti. Nina on emäntänä mun rotuisille ja se hyvän maineen  lisäksi syynä opinahjon valintaan. Äitee siellä välillä itkee, huutaa ja joskus meillä on ihan mukavaakin. Äitee ei vaan tajua vieläkään miksi haluan tutustua kaikkiin lajitovereihin. En tiedä kuinka kauan tätä pitää vääntää, että saisin moikata kaikki tai miten se ymmärtäisi, että arvojärjestyksessäni ykkösenä on päästä nuolemaan ja loikkimaan kaikki elävä jonkun typerän sirkustempun sijaan. Tässä on sellainen iso asia missä ei edetä, ei sitten millään.

Mutta joo, nyt tää tarkistaa petinsä, että luut on tyynyn alla ja peitto hyvä. Älkää herättäkö. Palataan astialle jos teitä kiinnostaa saanko äiteestä yhteiskuntakelpoista amstaffin perheenjäsentä.