Pentuajan traumatisoituminen

Meillä on täällä kotona satanut aivan järkyttävät määrät tuota valkoista, kylmää sontaa taivaalta. On kylmä ja palleja jäädyttää ulkona. Minullahan ei ole juurikaan karvaa, mistä olen joillekin koirasukulaisille hyvinkin katkera. Äitee pukee pakkasella mulle nuttua niskaan, mutta jonkinlainen pallisuoja pitää pyytää mummua neulomaan. Mummu neulo mulle paitaakin säälistä (vaikka ei edes tykkää musta), mutta eihän se mahtunut hartoista läpi. Äitee sanoi, että mulle vaikea löytää vaatteita koska olen niin oudon muotoinen. Katsoisipa peiliin!

Tuo lumisade on saanut aikaiseksi kauhean korkeat penkat teille. Minusta mukavinta olisi tehdä kusi- ja paska- asiat sinne penkan päälle. Onhan sieltä äiteenkin hyvä ne talteen kerätä kun ei tartte jäykän kyykistellä. Sinne vain uppoaa lumeen korvia myöten. Kehitin eilen sellaisen keinon, että työnnän perseen penkan päällystä kohden, eli seison etutassuillani tiellä ja paskon sinne penkan pällystää kohden ylösalaisin. Ongelmaksi muodostui se, että ne pökäleet vierii alas pitkinpoikin ja äitee kiljuu kun lämmitelen niissä tassujani. Tänään tajusin myös kolmella jalalla kävelyn saadakseni kusen mahdollisimman ylös ja laajalti leviämään. Nää on nimittäin mun hoodeja ja mun kusipaikkoja. Pitää vielä tuota paskanlinkousta jotenkin kehittää.

Kuva Kaisa Metteri-Goldilta. Minä tuo täpläpäinen.

Äitee mutisi tämmösen yhden ylösalaisin seisonnan jälkeen, että oon vahingoittanut pentuna liiaksi nuppia. Tässä asiassa se on oikeassa. En ole koskaan selvinnyt pentuajastani, jolloin puutteellisen valvonnan ja suojelun vuoksi olin lähes kuolla! Kahdesti! Ensimmäisen kerran heti ensimmäisellä viikolla uudessa kodissani juoksin eteisestä keittiöön, mutta koska äitee ei ottanut minusta koppia, törmäsin päin keittiön ovenkarmia. Viimeinen muistikuva on iskusta otsaan ja selälle lento. Havahduin äiteen kauhistuneeseen ilmeeseen yläpuolellani. Kuulemma olin hetken taju kankaalla. Äitee ei kuitenkaan oppinut tästä mitään. Muutama päivä myöhemmin näin yhden huoneen nurkassa jäätävän houkuttelevan jakkaran, äitee sen vieressä sutimassa jotain outouksia naamaansa ja ajattelin sieltä jakkaralta näkeväni miksi äitee näyttää niin erilaiselta. Hyppäsin ja PLÄTSIS. Upposin pää edellä kylmään veteen, saatoin nähdä edessäni jo posliinisen tunnelin suun. Äitee pelasti minut kiskomalla kintuista ylös. Tuolloin opetin, että pöntön kansi tulee aina sulkea.

Kuva:äitee

Onneksi meillä amstaffeilla on kova pää, sitä tulee vieläkin kolauteltua oven karmeihin. Tarvitsisin laajemmat oviaukot tai äitee voisi hieman opettaa mulle ruumiini äärirajojen ulottovuutta. V...stako minä tiedän mistä mahtuu ja mistä ei. Rotukaverit on kuulemma myös kovin onnettomuus alttiita joten tarvitsisin ihan oikeasti äiteen joka katsoisi perääni. Rotukaverit on muunmuassa juosseet keppi suussa portista kuitenkaan tajuamatta ettei se kepakko mahdu ja menettäen näin hampaitaan. Myös pysäköityihin autoihin on juostu päin ja verkkoaidan kestävyyttä kokeiltu saaden ristikonkuvan otsaan. Äitee hankki mulle kuitenkin kattavan vakuutuksen toisen äidin suosituksesta.

kuva:äitee

Toinen, vielä syvempi trauma jäi siitä, että äitee hylkäsi minut jo kolmannen uudessa kodissa nukutun yön jälkeen yöksi ihan yksin portin taakse! Ensin se antoi nukkua lämpöisessä kainalossaan ja sitten julmasti hylkäsi isoon nukkumapaikkaan ilman mitään rakkauden lämpöä. Tällöin minulle valkeni kauhea totuus siitä, etten enää koskaan nukkuisi äiteen vieressä yötäni. Myöhemmin äitee terapoitti minua ja sanoi sen olevan isän syy. Se ei halunnut näin ylvästä ja testosteronia uhkuvaa urosta äiteen viereen samaan sänkyyn. Kuulemma myös haisen. Ja pieren. Ei siinä mitään, en yhtään enää ole katkera, mutta kunhan kerään hieman massaa, niin näette ettei minua portit pitele. Isä ei vielä tajua, että amstaffin kuuluu nukkua perheensä vieressä, sängyssä, lämpöisessä. Kyllä se isä vielä oppii kun saan ensin äiteen koulutettua.